Kulttuuriravintola

Vastauksena karppien huonoa käytöstä taivastelevaan, Turun Sanomien sivuilla olleeseen kirjoitelmaan väsäilin tässä seuraavanlaisen vastauksen. Saa nähdä, julkaistaanko: 

"1) Karppaaminen ei ole muotidieetti. Modernissa muodossaan se on 40 vuotta vanha, vähemmän modernissa pari vuosisataa ja perustavanlaatuisesti muistuttaa niitä tapoja syödä, joilla on ruokailtu muutama vuosituhat sitten ja joiden mukaan elimistömme edelleen toimii (evoluutio kun ei ole niin nopeaa).

2) Karppaus ei ole hiilihydraatitonta vaan vähähiilihydraattista tai hiilihydraattitietoista ruokailua.

3) Juuri äskettäin oli uutinen siitä, kuinka espanjalaistyyppinen vhh-ruokavalio paransi metabolisen oireyhtymän. Näitä eivät kuitenkaan suomalaiset ravitsemusterapeutit tykkää uutisoida.

4) Väite siitä, että vegaanit eivät hyökkäisi ketään vastaan on hieman outo. Olen itse ollut vastaamassa monellekin kiukkuilevalle vegaanille. Kiukkuilkoot, ei siinä mitään, ja suurin osa ei, mutta ainoastaan karppien määritteleminen häiriköiksi on lievästi ilmaisten nuivaa. Olen törmännyt useaan tilanteeseen, jossa fanaattinen puolustaja on "normaali ruokailija", jota pelottaa se ajatus, että hänellä itselläänkin on ruokavalio. Syöminen on hyvin tunnepohjainen asia, mistä seurauksena se, että joku kiistää sen, että äidin laittama ruoka ei olisikaan ollut ihanteellista, herättää joissakuissa itkupotkuraivareita. Toiset taas hermostuvat siitä, että heille kerrotaan, miten heidän ruumiinsa toimii, vaikka heidän kaikki kokemuksensa viittaavat päinvastaiseen.

5) Ravitsemuksen ammattilaiset ovat osittain itse syyllisiä tilanteeseen. Ihmiset käyttäytyvät joskus törtösti, mutta ei esim. Pekka Puskan kommentti tv:ssä "laihtuuhan sitä rotanmyrkylläkin" varsinaisesti mikään fiksuuden multihuipentuma ollut. Toinen asia on se, että kysyttäessä ei saa kunnon vastausta siihen, mihin tutkimuksiin suomalaiset ravitsemussuositukset perustuvat. Ainoa mitä vedetään esiin on pohjoiskarjala-projekti, joka on tieteellisenä tutkimuksena kestämätön, koska tutkimuksen kohteena olevia muuttujia ei ole eroteltu toisistaan - toisin sanoen tupakointia, rasvan nauttimista, jne. on käsitelty yhtenä myttynä ilman, että niiden osavaikutuksia on eroteltu. Täten tuloksista ei voi tehdä mitään päätelmiä esim. rasvan merkityksestä ruokavaliossa. Ja silti tämä on ainoa tutkimus, mihin olen kuullut vedottavan. Jos ihminen kysyy ammattilaiselta perusteita johonkin, ammattilaisen tulee vastata perustellen, eikä "se nyt vain on niin". Ellei tiedä, tieto on syytä hankkia. Myös lehdistö saisi kantaa vastuunsa asiassa. Miksei jutussa kerrota, miksi Fogelholm väittää "äärimmäisen karppaamisen" olevan vaarallista?

Ei vaadittu mitään salaliittoteorioita siihen, että aiemmin löysi KTL:n toimijoista leipätiedotuksen ja sokerialan promoottoreita. Nyt THL:n johdossa on Puska, jonka asiallista ja objektiivista, tutkimuksiin perustuvaa kommentaaria karppauksesta siteerasin ylempänä kohdassa
5. Ehdotan lämpimästi ravitsemusalan osaajia lyömään hynttyyt yhteen ja toteuttamaan objektiivisiin, isoihin ja merkittäviin tutkimuksiin pohjaavan tiedotteen siitä, miksi karppaus sitten on vaarallista. Niin kauan kuin tätä ei tapahdu, uskon itse lukemiini tutkimuksiin enemmän kuin "niin se nyt vain on" -kommentaariin tai yhteen todistettavasti huteraan suomalaistutkimukseen  nojaaviin ravitsemusterapeuttien esityksiin."

Tänään,
ole kiltti

en ole sisäsiisti
koske hellin hansikkain
silmät kiinni
lähesty tuulen yläpuolelta

Vaikka olen omalla tavallani uskonnollinen, en tunnusta mitään määriteltävissä olevaa uskontoa tai uskontokuntaa. Arvoni ovat monilta osin varsin kristillisiä, mutta sitä ei pidä laskea sen paremmin viakseni kuin ansiokseni; olen kasvanut maassa, jonka nykyinen kulttuuri merkittäviltä osin on rakennettu kristilliselle arvomaailmalle ja sanomalle. Jos olisin syntynyt vaikkapa Mogadishussa, sekä moraalini että etiikkani olisivat toisenlaiset. Näin sattuma, kohtalo tai sallimus - mille kukin nyt rahansa ruletissa lopulta asettaa – yksilöä ajaa.

 

Itselleni joulu merkitsee henkisyyttä ja toivoa rauhasta, yhteisöllisestä ja henkilökohtaisesta. Tämänkaltaisia ilmiöitä on muitakin: meri, sade, iho vasten ihoa, kevät, oikein asetellut sanatkin, toisinaan. Olen paljas ja altis, uskallan vapautua kaikesta turhasta, ja jopa sellaisesta, mikä todella on tarpeellista, ollakseni hetkessä ja olemassa, ja samalla hetkestä tulee ikuisuus.

 

Eräs suomalaisten suosituimmista joululauluista on Vexi Salmen ”Näin sydämeeni joulun teen”. www.youtube.com/watch Kannattaa lukaista myös Loirin tulkinnan saamat kommentit.

 

Sille, mitä minä ja Vexi koetamme kuvata, on olemassa oma sanakin: pyhä.

  Tällä alustuksella uskallan toivottaa kaikille ystävilleni ja rakkailleni pyhää joulunaikaa.  

 

Tämän päivän kirjoitelma on pitkäksi venähtänyt asiayhteydessä julkaisematon kommentaari keskusteluun Helsingin huonontuneesta työllisyystilanteesta:

---

Valtion kansalaisille työtä tuottavien ja muiden erilaisten hyötyjen jakamisessa Suomeniemen eri puolille pitää tietenkin huomioida myös kunnan tuottamat kustannukset, sekä se, mitkä ovat sijoituspaikan taloudelliset ja yhteiskunnalliset hyödyt ja haitat. Selvästi tässä on kuitenkin ihan turha alkaa käydä kinaamaan Helsinki-muu maa -akselilla.  Divide et impera, hykertelee Caesar... Mikään ei ole niin kivaa kuin usuttaa heikko-osaisia onnettomia toistensa kimppuun.

Syön vaikka lapaseni, ellei Suomessa ole todella paljon kuntia, jossa työttömyys on suurempi kuin Helsingissä. Ihmettelen itse asiassa vähän miksi juuri Hesan työttömyyden noususta erikseen edes uutisoidaan - mutta noh, jos on yhdistetty kansallis- ja paikallislehti, nin kaipa se on paikallaan.

On asioita, joilla ihmisten hyvinvointiin - ja sitä kautta useammalla tavalla myös työllistymiseen - voitaisiin vaikuttaa. Ja on tapoja huonontaa sitä. Huonontamissuunnitelmia olen viime aikoina bongannut mm.
- Yhdistysten toiminnan vaikeuttaminen
- Yliopistouudistukset
- Henkivero-luonteinen mediamaksu, joka ei huomioi kansalaisten eri elämäntilanteita, tuloeroja tai palvelun käyttöastetta

Elämme mielestäni köyhän kannalta hankalaa aikaa. Ainakin oma selkänahkani kertoo, että peruselinkustannukset ovat  selkeästi nousseet viimeisen 11 vuoden aikana. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa valitettava muutos. Väitän, että Suomen tämänhetkiset päättäjät ja käytännöt ovat unohtaneet, kuinka merkittävä osuus suomalaisessa hyvinvoinnissa on aina ollut talkootyöllä ja sellaisella työllä, joka ei näy bruttokansantuotteessa.

Merkittävä osuus eheyttävästä ja kasvua tukevasta nuorisotyöstä tai muutoin ihmisten hyvinvointia tukevasta työstä on perinteisesti toteutettu osittain tai kokonaan talkootyönä esimerkiksi yhdistysten tai vastaavien kautta, valtio on ymmärtänyt tämän talkootyön merkityksen ja tarjonnut sille tukensa. Samaan aikaan on kuitenkin tiedostettu, että tämä työ ei saa olla viimeinen oljenkorsi tai korvata yhteiskunnan palveluja. Nyt tällaisten asioiden pohtiminen tuntuu unohtuneen, ja "ilmaistyö" koetaan uhaksi, eikä nähdä, että ilmaistyö myös monesti toimii siltana palkkatyöhön - mikäli palkkaamiseen on yhdistyksellä esimerkiksi rahaa ja mahdollisuus.

Samaan aikaan digitalisoitunut maailmankuva on vetänyt ihmiset entistä vahvemmin sähköiseen todellisuuteen, suurin osa yhdistyksistä ei ole pystynyt muuttumaan ajan mukana ja niillä alkaa olla pulaa sekä ihmisten ajasta että rahasta.

Yksilöiden tilanne Suomessa on huvittavasti osittain paralleeli edellisen kanssa. Aiemmin on ollut paljon paremmat mahdollisuudet paikata  puuttuvaa rahaa ajalla. Tietenkin itse tekeminen säästää edelleen jonkin verran, mutta mahdollisuudet siihen ovat huonommat kuin aiemmin. Hallintotasolla on unohtunut täysin se asia, että aika on rahaa. Ja tämä on aiemmin ollut köyhän oleellisin selviämisen mahdollisuus. Mahdollisuuksia muuttaa aikaa säästöiksi poistetaan samalla kuin uusia mahdollisuuksia tähän jätetään jatkuvasti käyttämättä. Sen sijaan taloudellisella puolella ajan ja rahan suhde tiedostetaan varsin hienosti. Tulee väistämättä mieleen romaani nimeltä Momo.

Julkisella puolella köyhän ajasta ollaan miltei kateellisia; se halutaan käytettäväksi kuluttavaan byrokratiaan, ja perusteettomaan toimistoissa juoksemiseen. En tarkoita tällä, etteikö ilmoituksia ja fyysistä valvontaa pitäisi tehdä. Tarkoitan, että toiminnan olisi oltava tarkoituksenmukaista. Onko kukaan laskenut, paljonko sosiaalitoimeen vuoden aikana toimitetut tulosteet ja kopiot itse asiassa maksavat Suomen vähävaraisille? Kuinka työssä käyvät, avustuksiin oikeutetut heikkoa palkkaa saavat, pääsevät käymään virastoissa? Tämä kaikki nivoutuu myös siihen, että kunnat ja valtio eivät tahdo siirtyä ekologisempaan ja taloudellisempaan sähköiseen arkistointiin ja sähköisen kansalaispostilokeroon, mikä helpottaisi monien monien ihmisten arkea ja säästäisi sitä aikaa, joka on köyhälle rahaa - aikaa jona leipoa, aikaa, jona tehdä freelance-hommia, aikaa miettiä, kuinka elämänsä järjestää - kyllä, sekin vaatii aikaa.

Aikanaan sosiaalitoimiston asiakkaana ollessani menin kerran lajittelemaan lehtiä. Tein kuuden-seitsemän tunnin päivän, Tilille tuleva raha tältä ajalta oli n. 20 euroa. Tämä parisenkymmentä euroa nosti kuukausitulojani 5 euroa, koska sosiaalitoimi vähensi vastaavasti toimeentulotukeani 15 euroa. Nettotuntipalkakseni jäi siis alle 80c /tunti. Tulkitsen tämän niin, että halukas  voisi vuoden 2006 taksoilla ostaa minut 24/7-palvelukseen arvioiduksi loppuiäkseni 329 376 eurolla. Tarjouksia otetaan vastaan, veikkaan että hinta on alentunut jo tätä nykyä. 

Väitän että hyvinvointi työttömänä edistää mahdollisuuksia työllistyä ja myös pysyä töissä. Virallinen usko näyttää olevan päinvastainen - mitä kurjempaa työttömänä, sitä helpommin työllistyy - kun kerran on pakko. Valitettavasti vain pakko ei ole sama asia kuin mahdollisuus tai kyvyt. Oma ajatukseni on, että henkinen hyvinvointi auttaa ihmistä hankkimaan elantoa. Mutta tästä nyt pitäisi pitää paneeli.

Hyvinvoinnilla kuitenkin on muita positiivisia vaikutuksia, jotka vaikuttavat vähintäänkin mutkan kautta työllisyystilanteeseen: psyykkisten sairausten ja mm. sitä kautta rikosten ja terveydenhoitokustannusten väheneminen. Bruttokansantuotteen ulkopuolelle jäävä tuottavuus, joka tulee kotitalouksia. Rakentava vanhemmuus. 

Näitä voitaisiin nähdäkseni edistää seuraavasti:

- Tuetaan talkootyötä ja ihmisten omaa aktiivisuutta tukemalla esimerkiksi yhdistysten toimintaa - myös lainsäädännöllisesti. Tarjotaan vapaaehtoistyötä tekeville tahoille kanavia tiedottaa omsta yleishyödyllisestä toiminnastaan.
- Nostetaan ylöspäin niitä rajoja, joissa pienet ansaitut summat - esim. pätkätyöt - vaikuttavat esimerkiksi toimeentulotukeen.
- Ei luoda epätasa-arvoistavia rahankeruujärjestelmiä (vrt. mediamaksu)
- Luodaan tiloja, jossa ihmiset voivat omaehtoisesti olla, mennä ja tehdä ilman maksua
- Luodaan valtion lainakassajärjestelmä
- Siirrytään sähköiseen asiointiin niin paljon kuin mahdollista
- Irrotetaan tietoisesti resursseja luonteeltaan voimauttavaan, välineistöltään esimerkiksi taiteeseen, urheiluun tai muuhun vastaavaan perustuvaan, mielenterveydellisiä ongemia ehkäisevään toimintaan, erityisesti lasten ja nuorten, mutta yhtä hyvin kaiken ikäisten parissa.
- Aletaan tosissaan vähitellen käsitellä sitä kansalaispalkkakysymystä.

Hyvinvointi ei ole liiketaloudellista. Raha on vain hyvinvoinnin ja elämisen mahdollistaja, ei itse hyvinvointi tai eläminen. Siksi rahaan täytyy suhtautua välineenä, jolla on tarkoitus luoda hyvinvointia ja mahdollisuuksia elää.

Faktahan on… Tuopa kuulosti pahalta. Sanotaanpa uudestaan.
Faktahan on, että ihmiset - myös ja erityisesti allekirjoittanut - nyt käyttävät sanoja miten sattuu - ihan silkasta kiinnostuksen puutteesta, huolimattomuuttaan tai teeskenneltyä rentouttaan (vaikka oikeasti sitä jännittää, että sanoo jotain tosi väärin ja sitten teeskentelee, että kyllähän minä tahallani sanoin papu vaikka rapua meinasin, heh, ei sen niin väliä).

Ymmärrettävää on, että jokaista käyttämäänsä sanaa kohden ei voi lukea niitä pariakymmentä tieteellistä teosta, jotka mahdollistaisivat sivistyneen keskustelun siitä, mikä on sanan perustavanlaatuinen merkitys. Monet ihmiset jopa tykkäävät keskittyä muunlaisiin asioihin ja päätyvät vielä ihan hyviin ja loogisiin tuloksiinkin. Silti pitää vain koettaa luoda sen hetkisessä tilanteessa, kahdestaan, yhdestään tai yhteistään, jonkinlainen kompromissi siitä, minkä sorttisia merkityssolmuja itse kunkin kussakin sananarussa tällä hetkellä pitäisi olla, jotta keskustelu voisi edes etäisesti sujua. Se, kuinka tiukkoja tai löyhiä solmuja halutaan, joudutaan määrittelemään sekin.

Minut pidempiä aikoja tunteneet - ja se aika varmaan tuntuu pitkältä, jessus - tietävät, että olen jo vuosia halannut rasismi-käsitettä tiukempaan solmuun. Ikärasismi, sukupuolirasismi.. Ymmärrän ihmisten epäluulon erilaisuutta kohtaan, mutta se, että joku pitää eri ikää tai sukupuolta olevia eri rotuna ja liittää mukaan vielä ajatuksen siitä, että joku muu syrjii kohteita vielä pahemmin, menee jo hiukan yli.

Neil Hardwick kirjoittaa teoksessaan ”Hullun lailla”, että kun sana masennus - tai burn out - on alkanut tarkoittaa kaikkea, se ei tarkoita enää mitään. Hän toivoo, että käyttöön otettaisiin taas sana melankolia, joka siis tarkoittaa mustaa sappea ja siis kuvaa masennusta sisällöllisesti erinomaisesti. Rasismi-käsitteelle on käynyt samoin kuin masennukselle. ’Rasismin’ kohdalla käsitteen hämärtyminen omituista, koska sana on niinkin läpinäkyvä - siis jos viittaa hämärtymisellä esimerkiksi sellaisten sanojen viljelyyn kuin esimerkiksi "sukupuolirasismi". (Omituista kyllä, sana naisrasismi ymmärrettäisiin todennäköisesti sanan alkuperäisen merkityksen mukaisesti, ei levahtaneen uusiokäytön.)

Pahempaakin hämärtymistä kuin edellinen tosin on liikenteessä. Kun (diskurssista riippuen) Hitler- tai natsikortti on vähitellen saanut keskustelukäytössä joltisenkin naurettavan maineen, on sen tilalle vedetty uusi jokeri, kasvoton rakastaja, narri, joka käy kenen tahansa pariksi.

Ihmisethän ovat pohjimmiltaan hyväsydämisiä, ystävällisiä, oikeudentuntoisia ja pihalla kuin lumiukot. Ero lumiukkoihin on, että ne, toisin kuin ihmiset, eivät tapaa tapella viereisillä pihoilla nöpöttävien kanssa. Se, että kunnon riita saataisiin aikaan, ja minkäänlaista yhteisymmärrystä noiden vastenmielisten viereisen pihan lumiukkojen kanssa ei vain pääsisi syntymään, varmistetaan käyttämällä mahdollisimman epämääräisiä käsitteitä ja sotkemalla diskursseja.

1) Otetaan kaksi keskustelua, vaikkapa yllätyksellisesti maahanmuutto- ja rasismikeskustelu
2) Nämä keskustelua yhteen sekoitetaan, kivasti™, siten että:
-> Kaikki maahanmuuton toteutumistapoihin liittyvä kritiikki on maahanmuuttovastaisuutta
-> kaikki maahanmuuttovastaisuus on rasismia
-> rasistit ovat kieroutuneita ja pahoja, eikä heitä tarvitse kuunnella, lukea tai muutenkaan kohdella ihmisinä, koska ihmisarvohan on ehdottomasti ansaittava jollakin ominaisuudella, eikä ole arvo an sich. [sic.]

tai

-> Ihmisillä jotka ovat valmiita ottamaan Suomeen maahanmuuttajia humanitaarisista syistä, ei voi olla mitään negatiivisia ajatuksia mahdollisista tulijoista
-> Koska heillä ei ole mitään negatiivisia ajatuksia, he eivät voi suhtautua asioihin realistisesti.
-> Koska he eivät suhtaudu asioihin realistisesti, he ovat tyhmiä kukkahattutätihumanistivegaanihippejä, joita ei tarvitse kuunnella, koska ihmisyyden perusta on tietenkin realistinen suhtautuminen Todellisuuteen. [sic.]

Ehkä kyse on vain minusta.
Ehkä.
Mutta olen pidemmän aikaa ollut tuntevinani muissakin keskusteluissa samankaltaisen kahtiajaon, kuilun, jonka levenemisen aistin vaaralliseksi. Itse lipsun sen toisella reunalla. Tunnen jokusen ihmisen, jotka kurottavat sen yli. He tuntuvat olevan keskimäärin hiukan kryptisiä ja hankalia, mutta se lienee siinä asemassa väistämätöntä ja kunnioitan heitä suuresti. Onko tämä kuilun pelko vain lumiukko minussa, vai onko kahdelle nimeämättömälle poolille tapahtumassa sellaista erilleen ajautumista, joka on väistämättömästi johtamassa jokaisen häviöön?

Ihmiset, pliis.
Nyt pois sieltä pihalta seisomasta.
Jos vaikka sulaisitte vähän.
Ja ajattelisitte itseänne myös, kun argumentoitte. Jos kiinnostaa asia eikä vain agitaatio, on syytä myös argumentoida sen mukaisesti.

Syksy ei ollut vielä saapunut, kun sinä jo tulit minuun. Ehkä tragediasi on juuri se, että - pohjimmiltasi - olet syksyä. Sateen lasiin laulama muisto, hitaan, pehmeän liikkeen varjo seinällä. Ilosi oli hidasta ja lämmintä, kiihkeää ja väistämätöntä kuin maan pyörivä liike.

Mahdut tähän todellisuuteen yhtä huonosti kuin minäkin, epätäsmäisyydessäsi, kaikkine puuta nakertavine toukkinesi, lepakoinesi.

Pihallasi on vanhoja omenapuita. Takiasi en koskaan unohda, miltä maistuu puolijäätynyt omena marraskuulla. Hämärällä, kun katsoi peltojen yli, näki junan, matkalla ei mistään, ei mihinkään, ja mustavaristen yöpuulle laskeutuvat parvet. Hitaana aamuna kuuraa, sisälläkin kylmä, fasaanit noudattivat junien tapaa, tulivat tyhjyydestä ja katosivat sinne.

Kahdenkymmenen asteen pakkanen, harottavat nurkkalaudat, lomautettu talonmies. Joku söi ruokapöydässä käsineet käsissä. Ympäröivissä metsissä asui peikkoja, joita metsästimme, me tiettömään elämään eksyneet soturit, laulaen loitsuja menneisyyden eteen. Seiniesi sisällä taas rakkautta ja unia, satojen ihmisten askelten äänet, miltei vuosisadan hämmennys elämästä.

Toinen meistä putosi ojaan, minä hyppäsin perästä, epäröimättä hetkeäkään. Kumpikaan ei ymmärtänyt toisen tapaa kiivetä ylös. Rakastimme silti, yhtä hämmentyneesti ja vääjäämättömästi, me kaikki. Sillä lailla kun rakkaus on todellisinta; ajassa, lihassa.

Rakkaudessa, sananmukaisessa merkityksessä, ei koskaan ole mitään abstraktia. Sanon itselleni, että olet vain symboli, joka symbolina halventaa sekä muistoa että todellisuutta. Ja sitten muistan portaikkoikkunan. Koukun puisessa katossa. Liinavaatekaapit, ränsistyneen parvekkeen, väärin viistotut lattiat. Omat paljaat jalanjälkeni lumessa.

...siitä me opimme, sillä me opetimme, se riisui meidätkin paljaiksi.

Kävin tänään kokoontumisessa nimeltä Luovien aamukahvi. Siellä nousivat esiin - kuten on käynyt vastaavissa tilanteissa lukuisia kertoja – yhteisöllisyys, eri ikäisten ihmisten yhteys ja yhdessä tekeminen ja (fyysisessä mielessä) kansalaisten tila toteuttaa itseään omilla kotinurkillaan. Yhä uudestaan toistui ajatus esimerkiksi lasten ja vanhusten ”törmäyttämisestä”.

Harvemmin kuitenkin käy niin, että me, täysivaltaiset (muka), täysikuntoiset (muka), täysi-ikäiset (tätä sentään) puhumme ”keski-ikäisten ja vanhusten törmäyttämisestä” tai ”lasten ja keski-ikäisten törmäyttämisestä”. Meillä itsellä on yhteiskunta, ei opittavaa eikä ongelmia.

Paha vain, että jos meillä on yhteiskunta, meillä on myös sen ongelmat, vaikka niistä kärsisivätkin ne marginaaliryhmät, joiden asioista niin armoitetusti puhumme. Ehkä meidän pitäisi puhua joskus itsestämme, omista asioistamme, omasta hyvinvoinnistamme, omasta jaksamisestamme. Vai onko tämä liian pelottava aihe?

Ai niin. Puhutaanhan siitä. Sitä kutsutaan TYKY-toiminnaksi. Siinä on meidän arvomme. Jos vanhuksilla on oikein ”hyvään vanhuuteen” ja lapsilla on oikeus ”olla lapsi”, meillä on oikeus TYKY-toimintaan. Herätys.

Eivät lapset ja vanhukset pysty kilpailemaan kilpailutalouden kanssa. Aika on ikuista, aina loppuunsa saakka. Ikääntyminen jatkuu kuolemaan saakka. Sitä ei voi kvartaalitaloudella paeta. Ja kun kilpailutalous raahaa keski-ikäisiä TYKY-vaunuilla muassaan, lapset ja vanhukset jäävät seisomaan ja katselemaan vaunujen perään. Tällä hetkellä he seisovat erillään. Helpottaisiko omaatuntoamme, jos he seisoisivat yhdessä?

Tämän kaiken keskellä ihmisillä on omat tiensä ja reittinsä, tiedostamattomat ja tiedostetut. Ja usein heidän tilannenopeutensa nousee heidän edes sitä huomaamatta. Entisenä opiskelijana huomaan, kuinka paljon tiukemmalle Bolognan prosessi ja erityisesti siihen mielivaltaisesti yhdistetty kurssimuotoisuus-uudistus ajavat opiskelijan. Pitkällä tähtäimellä tämä paitsi kiristää mielenterveystyön tilannetta, myös saattaa syventää yhdistystoiminnan kriisiä ja sitä kautta vaikeuttaa sen bruttokansantuotteessa näkymättömän yleishyödyllisen ja mielenterveydellisen työn tekemistä, jolla on Suomessa aina ollut merkittävä rooli rakenteita ja sosiaalisia suhteita ylläpitävänä voimavarana
- myös opiskelijapiireissä ja yliopistopolitiikassa sekä jälkimmäisen kautta politiikan kentällä ylipäänsä.

Rytmin kiihtyminen vaikuttaa kaikkiin taloudellisiin luokkiin, ikäryhmiin ja sukupuoliin. Epämääräinen ”täysi-ikäisten muttei vanhusten” ryhmä on veturina tässä kiihdytyskilvassa. ”Pidä kiirettä, kun sinulla on kiire” on hyvä ohje, sillä on herättävä tajuamaan, että ihmisellä ei voi todella olla koko ajan kiire. Kiire tylsistää. Se vapauttaa ajattelusta ja luo harhan ansaitusta tai ostetusta ajasta. Olemme kaikki jo ansainneet aikamme; se tapahtui syntyessämme tähän maailmaan. Nyt on kyse enää siitä, kuinka sen käytön priorisoimme. Aikaa emme voi ostaa - emme varsinkaan omaa aikaamme.

Käväisin eräässä baarissa kysymässä, onko totta, ettei sinne saa viedä lapsia. Kyllä, kielto oli ehdoton. Ihmettelin syytä omaan pitkälliseen tapaani ja minulle puolestaan ihmeteltiin, miksi juuri mainittuun baariin halutaan tuoda lapsia. Totesin, että ihmiset liikkuvat samoja reittejä ennen ja jälkeen lasten hankkimisen. En usko että ihmiset pohjimmiltaan muuttuvat, en usko että he tuntevat tarvetta luopua omista reiteistään, ystävistään, ajankäytön tavoistaan, elinpiiristään lasten saamisen myötä. En usko että suurin osa naisista tahtoo sulkeutua imettämään pieneen huoneeseen. En usko, etteikö kaveriporukka tahtoisi töiden jälkeen tavata tutussa baarissa, vaikka jollakin joukosta olisi mukana pikkulapsi.

Kuinka lapset ja vanhukset jaksavat juosta lauman mukana? Kuinka heidän yhteiskunta vastaa heidän erityistarpeisiinsa? Ovatko he kansalaisia? Uskon, että lapsi voi parhaiten saadessaan viettää aikaa tyytyväisten vanhempien kanssa. Uskon että ihminen on tyytyväisin, kun hänellä on mahdollisuus itse valita vapaa tie ja varma väylä.

Idealistihan minä, mutta ehkä on oleellista, että joku toisinaan on. Kuka muutoin huomauttaisi, ettei niitä vanhoja, hyviä ja itsestäänselviä, ideoita sittenkään toteutettu?

Tämä teksti ei kerro kouluammuskelusta. Tämä kertoo uutisoinnista ja julkisuudesta.

En tahtoisi - itsekin median edustajana - ajatella, että journalistit ja muut viestinnän alueella toimivat olisivat shakaaleja, jotka repivät auki maailman mätänevää ruhoa.

Silti väistämättä mietityttää, millaisella ihmeellisellä medianlukutaitokoulutuksella ohjata lapsia ja nuoria - tai yleensä ihmisiä - kohtaamaan se maailmankuva, jota mainokset, uutiset ja ylipäätään julkinen, ei-fiktiivinen viestintä katsoo asiakseen välittää.

Jos hyviä uutisia sattuu ilmaantumaan, ne ovat sellaisia, jotka aina liitetään tietoon ja järkeen. Tunteisiin ja sosiaalisiin suhteisiin liittyvät hyvät uutiset ohitetaan täysin, vaikka niitä olisi esimerkiksi tiedeuutisten yhteydessä kyllä mahdollista ottaa esiin.

Joku muu feministi ehkä toteaisi, että tässä kohden näkyy jälleen kerran yleisen arvostaminen ohi yksityisen. Nähdäkseni tässä ei näy edes se. Tässä näkyy traaginen väärinymmärrys yksityisen ja yleisen keskinäisestä suhteesta. Julkinen muutetaan kylmäksi, kalseaksi ja pahaksi, yksityinen ja emotionaalinen suljetaan pieneen korulippaaseen, joka sinetöidään. Siellä on maailman onni ja toivo, eikä laatikkoa saa avata. Toisaalta yksityinen julkistuu; se esitetään huolettomana, epätärkeänä, laatikko on sullottu johonkin taaimmaiseen nurkkaan ja sitä metsästetään herkeämättä ilman, että sitä olisi tarkoituskaan löytää. Jos se löytyisi, totuus paljastuisi hyvin nopeasti; totuus, jonka me kaikki tiedämme; totuus siitä, kuinka herkkiä, eksyneitä ja vereslihalla ihmiset kaikki ovat. Se ei ole julkisuuskelpoista, mutta tietyllä tavoin ajateltuna hyvin kaunista

Yksi taiteen tehtävistä on sublimoida negatiivisia asioita. Veri ja paska voivat lentää. Tämä ei ole taiteenkaan ainoa tehtävä; taide luo lohtua ja viihtymistä ja avaa uusia tapoja ajatella ja rakentaa maailmaa. Uutisten ja tiedotuksen maailmaan sen sijaan ei sublimointi kuulu. Niissä on kyse todellisuuden mahdollisimman tarkasta esittämisestä, jolla silläkin on arvopohjansa. Uutiset ovat ajankohtaista tietoa maailmasta ja se tieto, jota toimitetaan, muokkaa ihmisten maailmankuvaa. Ongelma ei ole taide tai sen luonne, eivät veriset videopelit, eivät epämääräiset kirjat. Ongelma on se, millaista kuvaa meille tarjotaan reaalitodellisuudesta mainosten, uutisten ja muka-real life-ohjelmien muodossa. Ongelma on viihteen ja tietomateriaalin sekoittuminen tavalla, joka on holtiton ja silmiä sulkeva ennemmin kuin avaava. Ongelmana ei ole laatu, vaan ominaislaatu, vastuuttomuus.

Uutisoinnissa ei todellisuudessa tarvitse olla kriisiä, ei käännekohtaa, ei huippua - ainoastaan syy tai päämäärä, miksi asia kannattaa kertoa. Tätä päämäärää olisi syytä itsekunkin meistä viestinnän alalla toimivista harkita hyvinkin tarkkaan. Muuten saastutamme oman työympäristömme, mediaekosysteemin, tavalla, joka vuotaa myös muihin osiin maailmaamme. Itse asiassa se vuotaa jo jatkuvasti. Roskaposteina, anoreksiana, häpeän ja pakkovallan maailmana.

Minä kieltäydyn olemasta kyynikko; minä olen realisti. Mikään ei saa minua uskomaan, että maailmassa tapahtuu joka hetki - mikro- ja makromittakaavassa - vain pahoja asioita. Miettikää, millainen on sellaisen ihmisen maailmankuva, joka syystä tai uskoo tähän maailmaan, jota hänelle kerrotaan. Mitä tekee henkilö, joka ei pysty kyseenalaistamaan sitä ulkonäöllisten ja suorituksellisten vaatimusten maailmaa, jossa huomion keskiössä on väkivalta ja julmuus?

Itsensä ilmaisemisen, kuulluksi tulemisen ja omaehtoisen kasvun merkitystä yksilölle ei voi mitata rahalla. Tämä johtuu siitä, että ne eivät ole välinearvoja vaan itseisarvoja, joita ei voi perustaa mihinkään muuhun.

Vaikka näille arvoille ei sinällään voi antaa hintaa, niillä on myös taloudellisia kytköksiä: Kulttuurin tuottaminen maksaa. Itsensä ilmaiseminen on eheyttävää identiteettityötä, jolla on selkeää, mutta ilmeisesti toistaiseksi vielä dokumentoimatonta vaikutusta siihen, kuinka paljon yhteiskunnassa tarvitaan mielenterveyspalveluja. Mielenterveyden puutteella taas on suora korrelaatio rikollisuuteen. Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta sinällään se ei olisi mielekästä. Yksilön perusoikeuksia ei ole tarpeen määritellä tätä kautta.

Voisiko vaalittavia arvoja perustella yksilön perusoikeuksilla? Eläimet vaativat tilaa liikuskella, kehoon sopivaa ruokaa, omanlajista seuraa ja oikeanlaisen pesän lajille ominaiselle paikalle lajille ominaiselle etäisyydelle muista lajin edustajista. Sanalla sanoen eläinten oikeudet ovat oikeuksia lajityypilliseen käyttäytymiseen, mutta puhummeko minimistä vai ideaalista? Sopeutuminen ja paremmasta tietämättä oleminen on eläville organismeille varsin tyypillistä.

Mikä on ihmiselle lajityypillistä käyttäytymistä? Voidaanko siitä edes puhua tai voiko siitä johtaa oikeuksia? Oikeuden luonteeseen kuuluu, että se velvoittaa asiaan sotkeutuneita toteuttamaan itsensä. Ehkä oikeuksista juuri tästä syystä helposti vaietaan - tai niistä puhumista pidetään lapsellisena tai epähienona. Jos ihmisellä on oikeus tulla halatuksi, jonkun pitäisi häntä halata. Ihmisellä on kuitenkin myös oikeus fyysiseen itsemääräämisoikeuteen.

Vaikka perusoikeuksia on varsin vaikeaa, mahdotonta tai jopa moraalitonta laittaa keskinäiseen järjestykseen, käsitykset niiden tärkeydestä vaihtelevat. Oikeus voi olla hyvin perimmäinen, mutta silti ongelmallinen. Mikä on elämisen oikeuden suhde oikeuteen syntyä? Milloin ihminen on elävä? Entä jos yhden ihmisen oikeus elää tappaa kaksi muuta? Näitä ristiriitoja ei voi ei ratkaista ristiriitoina, vaan tapauksina, joista selvitään niin kuin parhaiten taidetaan. Aivan kuten arvo on ehdoton, voi siihen liittyvä ongelma myös olla yhtä ehdoton.

Yhtä hyvin voi todeta, että ihmisellä ei ole oikeutta mihinkään eivätkä oikeuksien toteutuminen ole mikään arvo. Arvo ei kuitenkaan ole fyysinen kappale. Se on annettu ominaisuus, ja mikäli se on annettu, se on olemassa, se vaikuttaa. Vastuu tästä vaikutuksesta on oma asiansa.

On tietenkin hataraa käyttää arvoja perusteena mihinkään. Samaan aikaan ne kuitenkin toisaalta ovat varmin ja selvin tapa perustella asioita, koska niitä ei sen paremmin voi kumota kuin perustella millään niiden ulkopuolisella.

Perusoikeuksilla esimerkiksi on mahdollista perustella sitä, miksi kaikenikäisten kansalaisten omaehtoiseen kulttuuritoimintaan sekä taiteeseen on syytä panostaa. Rahatalouden edessä nämä sinällään ensisijaiset perustelut tosin muuttuvat toissijaisiksi. Kun siirrytään rahatalouden piiriin, asioiden laittaminen järjestykseen muuttuu paljon helpommaksi. Paradoksaalisesti ensimmäiseksi säästetään niistä asioista ja palveluista, joille ei voida tai haluta määritellä tarkkaa arvoa.

Kulttuuriala on tästä syystä rahan kanssa vaikeassa asemassa. Asioille ei tahdota antaa tarkkaa rahallista arvoa, koska kulttuuria arvostetaan henkisen piiriin kuuluvana asiana ja raha taas näyttäytyy tiukasti maallisena, ehkä jopa likaisena. Ehkä ei myöskään haluta tunnustaa, että kulttuurityö on työtä, koska koetaan, että luovuus on jokaisen oikeus, jota ei saa monopolisoida. Toisin sanoen välinettä ja tuotetta ei ymmärretä erillisiksi.

Seurauksena tästä ja mahdollisista muista perusteista kulttuuri ja taide kärsivät, koska raha valuu asioihin, joilla on tarkka, laskennallinen hinta. Samalla paradoksaalisesti hoidetaan seurauksia eikä syitä - mielensairautta mielen terveyden sijaan, alkoholismia ajoissa tehdyn itsestä huolehtimisen opettelun sijaan.

Yhteiskunta sellaisena kuin sen tunnemme, vaatii silmänkääntötemppuja. Sellainen on edellä mainittu "se on liian tärkeää, jotta voisimme päättää, paljonko antaa sille rahaa". Sellaisia ovat erilaiset ihmisen ruumiilliseen itsemääräämisoikeuteen ja omaan identiteettityöhön liittyvät kimuranttiudet, joissa varmistetaan henkilön asema tarvitsevana, itsestään epävarmana kuluttajana. Esimerkkejä todennäköisesti löytyisi loputtomasti.

Kirjallisuudentutkija Peter Hollindale on todennut, että eräs tapa löytää implisiittisiä valtarakenteita tekstistä on pitää silmällä, milloin tarinan lopetus ei ole itse asiassa loogisessa suhteessa juonen etenemiseen. Toinen tapa on sihdata usein rinnakkain tai tietyssä yhteydessä käytettyjä käsitteitä, ja miettiä, miten ja miksi ne itse asiassa liikkuvat yhdessä.

Väitän, että nämä samat keinot toimivat surullisen hyvin inhimillisessä todellisuudessa ylipäänsä.

Ihmiset.

Viljelkää ruokaa tai kutokaa, kirjoittakaa lauluja tai hoitakaa, laskekaa tai rakentakaa.
Varjelkaa asioita itsessänne ja ympärillänne, ymmärtämyksellä ja omistamatta.
Kasvattakaa lapsenne, huolehtikaa rakkaistanne. Kätelkää tuntemattomia.
Ravitkaa itsenne.
Taittakaa leipää olevien ja tulevien ystävien kanssa.
Levätkää. Hiljentykää ajattelemaan. Rukoilkaa, lukekaa, puhukaa.

Tähän käyttäkää kaikki aikanne.
Eikä sotaa enää ole.

***

Human beings.

Cultivate some food or weave, write some songs or nurture, count or build.
Protect the things inside and outside yourself, with understanding and without possessing.
Raise your children, take care your loved ones, shake hands with someone you don't know yet.
Nourish yourself.
Break the bread with your friends and friends-to-come.
Have some rest. Stop and think for a moment. Have some pray, reading, talking.

Use your all time doing this.
And there's no wars.